Olen ammatiltani lasten sydänlääkäri ja vaikka peruskoulutukseltani olen lastenlääkäri, teen työtä yliopistosairaalassa pienehkön erityisosaamista vaativan potilasryhmän kanssa ns. subspesialistina. Omalla alallanikin tautikenttä on sellainen, että on pätevöidyttävä hallitsemaan pienen alan vielä pienempää osaamisalueisiin eli ns. sub-subspesialiteettia. Niin on minunkin laitani.
On selvää, että saadakseen riittävästi kokemusta ja nähdäkseen riittävän määrän sairauskirjon eri variaatioita, pystyy maamme erinomainen koulutusjärjestelmä kyllä tarjoamaan hyvän peruskoulutuksen, mutta pienen väestöpohjamme vuoksi kokemuksen vankentaminen suuressa kansainvälisessä keskuksessa on arvokas kruunu erikoistumiselle. Ulkomaille ei noin vain kuitenkaan mennä ja onkin iso apu, jos pystyy tuomaan oman palkkansa mukanaan – ainakin aluksi ja niin pitkään, että vastaanottavassa divisioonassa nähdään, miten hyviä me suomalaiset saatamme olla. Tällaisen ongelman kanssa painin, kun vuonna 2002 vastavalmistuneena lastenkardiologina mietin, mikä erityisosaaminen toisi tärkeän lisän oman yliopistosairaalani erikoislääkäriarsenaaliin.
Päädyin siihen, että sydämen ultraäänidiagnostiikka oli itselleni luontevinta ja, että sikiön sydämen rakenteen tutkimus olisi tärkeä lisä maamme äitien raskauksien rakenneseulonnan tukena. Koska itse (ja pari muuta kollegaani) olin ollut jo Torontossa tutkijana muutamaa vuotta aiemmin sikiölääketieteellisenä keuhkotutkijana, tiesin Toronton Hospital for Sick Children -sairaalan korkean lääketieteellisen tason ja sen, että se oli center of excellence myös lastenkardiologian alalla. Päätin hakeutua sinne ja keskusteltuani sikäläisen sydänosaston esimiehen Jeffrey Smallhornin kanssa totesimme, että sujuvin tapa olisi hakea Suomesta apurahaa kulujen kattamiseksi.
Käännyinkin suomalaisen kollegani suosituksesta rouva Kirsti Johanssonin puoleen ja esitin hänelle asiani. Tulin äärettömän iloiseksi ja kiitolliseksi hänen puollettuaan suunnitelmaani ja saadessani Kirsti ja Tor Johanssonin sydän- ja syöpäsäätiöltä apurahan, joka ratkaisevasti auttoi kahden vuoden opintomatkaani Torontoon. Työskentelyyni, kuten kaikkien sikäläisten kliinisten erikoistuvien lääkäreiden kuului myös tutkimusprojekti, jonka senkin ja itse asiassa toisenkin, sain siellä valmiiksi. Sittemmin olen saanut Kirsti ja Tor Johanssonin Säätiöltä toisenkin apurahan tutkimustyötäni varten.
Sanotaan, että tämän päivän tutkimus on osa huomista hoitoa. Isot tutkimusrahastot pystyvät tukemaan tutkimusta varsin suurilla summilla ja ovat arvokkaita tukijoita suurille tutkimusryhmille, jotka usein tekevät ns. main stream tutkimusta kansanterveydellisesti isojen pulmien selättämiseksi. Mutta, koska kaikki potilaat ansaitsevat tautinsa voittamiseksi hoitoa ja tutkimusta, kuka tukisi pienemmän lääketieteen osa-alueen kehittymistä? Juuri tässä on pienempien rahastojen profiloituminen ja rooli tiettyjen ongelmakenttien tukijana ensiarvoisen tärkeä.
Toinen mielestäni tärkeä aspekti on nuoren tutkijan urapolun tukeminen. Nuori väitöskirjan valmiiksi saanut tutkija haluaa jossain vaiheessa itsenäistyä, mikä on hyvin luonnollista ja tutkijaidentiteetin kannalta tarpeenkin. Tämä on vaihe, jossa olemme kaikki olleet ganz unten, tutkimusryhmä on pienimmillään vain yksijäseninen eikä tutkimustyö ole riittävässä liikkeessä ilman apurahaa, jolla esimerkiksi kliinistä työtä tekevä lääkäri saattaa ottaa varsinaisesta leipätyöstään tutkimusvapaata. Tätäkin pulmaa on Kirsti ja Tor Johanssonin sydän- ja syöpäsäätiö tuellaan osaltaan auttanut – kaunis kiitos siitä.
On siis tärkeätä, että suomalaisessa Säätiökannassa on organisaatioltaan yksinkertaisempia tukijoita, joiden harkinta on ennakkoluulottomampaa ja päätös tukea tai rohkaista lisäponnisteluihin ennen uutta apurahahakua on harvemmissa käsissä. Tässä mielessä tällaiset säätiöt ovat eräänlaisia ketteriä riskirahastoja. Olisi kuitenkin hyvä ja uskoisin, että tällaisille Säätiöille myös mahdollista, että apurahan tukemisesta pidättäytyvä päätös saisi liitteeksi lääketieteellisen asiantuntijan palautteen. Tällainen tuki osaltaan turvaa suomalaisessa tutkimuskentässä monipuolisen kirjon, ajatusten vaihdon verkostoitumisen mahdollistamiseksi ja takaisi sen, että mahdollisimman moni kukka saisi kauniisti kukkia.
Olli Pitkänen-Argillander
Dosentti, Lastenkardiologi
Sikiön sydändiagnostiikasta ja hoidosta vastaava lääkäri Apulaisylilääkäri, Sydäntutkimusyksikkö
HUS-Lasten ja nuorten sairaudet